Mitä sitten kun on valmis?

Eilen täytin Arrival Information -kaavakkeen ja vein sen kv-palveluiden kiltille tädille faksattavaksi. Hän toivotti hyvää vaihtokautta ja koin taas sen järkyttävän tunteen, että olen oikeasti lähdössä jonnekin pois, nyt ihan kohta. Silloin vuosi sitten lähtö tuntui niin kaukaiselta ja nyt yhtäkkiä aika on tullut ja kaikki on vielä ihan kesken.

Tai nythän tämä vasta ihan kauheata onkin, kun kaikki on jo valmista. OTm-lomakekin on täytetty ammattimaisesti mustekynällä ja odottaa vain palauttamista. Vastaanottavaan yliopistoon on ilmoitettu tulopäivä ja -aika ja vuokraamassani asunnossa kämppikseni tietävät jo odottaa minua. Kaikki käytännön asiat on hoidettu; ainoa, mikä taitaa oikeasti olla kesken, olen minä itse. Hurjaa. Lähdön siirtyminen viikolla aiheutti sen, että nyt minulla on ihan liikaa aikaa ajatella. Pitäisi lopettaa ihan heti tällaiset ja keskittyä olennaiseen - loppusiivoukseen! Asukastoimistoonkin on vielä ilmoittamatta, että lähden vasta 31. päivänä, ja pitäisikö minun muuten täyttää sellainen lähtötarkastuskuponki, en millään muista. Ihanaa, hoidettavia asioita!

Kaikille asiasta kiinnostuneille vielä tiedoksi, että keksin lopulta, miten ISIC-korttia käytetään ja onnistuin askartelemaan sen valmiiksi ihan itse. Tämä vahvisti uskoani siihen, että tulen pärjäämään omillani uusissa tilanteissa ja vieraassa kulttuurissa. Hurraa!

Sitä odotellessa

Kaikki muuttuu pikku hiljaa konkreettisemmaksi. Allekirjoitin vuokrasopimuksen ja otin siitä valokopion Kansaneläkelaitosta varten; toisaalta vuokrasopimustani kotimaassa on jäljellä kahdeksan vuorokautta. Lähtöpäivän siirtyminen varmistui, mikä oli yhtä aikaa huojentavaa ja hämmentävää. Vaikka on hauskaa vielä hengailla kotona mitään tekemättä ja tavata ihmisiä, olisi toisaalta ollut helpottavaa jo päästä tästä jännityksestä ja odottamisen turhaumasta. Koko ajan pelottaa vain enemmän, ja välillä valvottaa öisin. (Siinä nyt ei oikeastaan ole mitään uutta.)

Tapasin matkalippuvastaavani lounaan yhteydessä ja hän pohjusti minua lentämiseen. Sain valtavasti informaatiota ja tunnen itseni aina vain säälittävämmäksi noviisiksi kaikkien lentomatkustukseen liittyvien ihmeellisyyksien keskellä. On kauheaa olla näin vanha ja tehdä asioita ensimmäistä kertaa. Kaikki nauravat minulle päin naamaa.

Mutta minullapa onkin osoite Unkarissa! Sinne voi lähettää kirjeitä ja kortteja. Ja otan mukaani oman juustohöylän ja kuorimaveitsen ja jonkun kivan ja helpon neuleen. Nämä kaikki pitää muistaa pakata ruumaan menevään matkalaukkuun, sillä juustohöylällä voisi ahdistettuna tappaa jonkun, eikä lentoyhtiö halua sellaista kolausta julkisuuskuvalleen. "Vaihto-opiskelijan stressi purkautuu väkivaltana: kahdeksan matkustajaa suikaleina."

Iloa kodinkoneista

Viime päivien sähköpostirumba tuotti tänään postilaatikkooni iloisen yllätyksen: valokopion hyväksymiskirjeestä. Debrecenin kansainvälisten suhteiden virkailija kirjoittelee joukkoviestejä ja tituleeraa vastaanottajia "rakkaiksi" - tämä on sitten sitä kansainvälistä käytöskoodia. Millä sanalla minun kuuluu puhutella tuntematonta, oletettavasti vanhempaa mieshenkilöä? Se ei varmaan ole Fuckin' Asshole?

Lopulliseksi lähtöpäiväksi on matkalippuvastaavan aktiivisuuden ansiosta varmistumassa kansallisrunoilijamme muistopäivä, siis yli viikkoa alkuperäistä suunnitelmaa myöhempi. Matkatoimiston varmistusviestiä odotellessa ehtii laatia uusia toimintasuunnitelmia. Toivottavasti uudet aikatauluni sopivat jotenkin yhteen muiden ympärilläolijoiden aikataulujen kanssa, varsinkin sen yhden, jonka elämään olen muutenkin sotkeutunut yhtäkkiä ja yllättäen. Ja toivottavasti tämä uusi suunniteltu aikataulu todellakin astuu voimaan eikä romahda jostakin byrokraattisesta syystä.

Olenko muuten maininnut, että Jyväskylän yliopiston kv-palvelujen täti on tosi mukava ja empaattinen?

Myös asumisjärjestelyni kohdemaassa alkavat olla selvillä. Asunnossani on leivänpaahdin ja vedenkeitin ja saan tarvittaessa käyttää omistajarouvan lakanoita. Minulla on siivousvuoro kolmen viikon välein (unohdin muuten kysyä, onko siellä imuri) ja pesukoneessa on myös englanninkieliset käyttöohjeet. Hyvä hyvä! En halua olla se meluisa ja haiseva vaihtarikämppis, jonka edesottamuksia muistellaan vielä kolmen sukupolven päästä.

Eiköhän tämä taas tästä.

Ego ja minä

Heräsin eräänä päivänä karmeaan tunteeseen: hyväksymiskirjettä Debrecenin yliopistosta ei vieläkään ole tullut. Hämmentynyt sähköposti kv-palveluiden mukavalle tädille tuotti vastauksen: kirjeitä ei ole vielä postitettu, mutta hyväksyminen on muuten selvä. En sitä varsinaisesti epäillytkään - toivon kuitenkin saavani kirjeen jossain vaiheessa, sillä tarvitsen sitä hakiessani kohdemaassa oleskelulupaa. Voisin tietenkin myös taktikoida oleskeluluvatta ja käväistä kolmen kuukauden kuluttua jossakin naapurimaassa, täten noudattaen lain kirjainta, en niinkään sen henkeä. Tuollainen puolilaittomuus ei tosin oikeastaan sovi tiukkanutturaiseen imagooni, mutta ehkä on jo aika kehittää uusi. Love, man.

Matkalippuvastaavani on pikku hiljaa omaksunut myös junayhteysvastaavan roolin ja hoitaakin sitä varsin kiitettävästi - sikäli loistavaa, kun en itse olisi huomannut ottaa tästäkään asiasta selvää ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä. Tarinan opetus: kun lähdette matkalle, ottakaa mukaan henkilö, jolla on korkeat organisatoriset kyvyt ja tason C1 kielitaito yhteisen eurooppalaisen viitekehyksen määritelmin ilmaistuna (hyvänä päivänä jopa C2).

Perhosia vastassa

Matkalippuvastaavani oli toimittanut postilaatikkooni keltaisen lehdykän, joka sisälsi lentolippuni ja kansainvälisen opiskelijakortin. Jälkimmäinen on tosin itse askarreltava valmiiksi - luulen, että on jälleen nöyrryttävä pyytämään apua joltakulta, joka tietää, mistä on kysymys (vapaaehtoisia?). Nuorisomatkatoimisto oli lainannut mainoslauseekseen sitaatin John Lennonin kappaleesta Beautiful Boy, joka ei mitenkään liity lentämiseen. Se ei suoranaisesti lisää luottamustani kyseistä puljua kohtaan.

Sininen kaavake, joka ilmoittaa minun olevan lähdössä ulkomaille vaihto-opiskelun ajaksi, on nyt palautettu opiskelijapalveluihin. Olen siis virallisesti jättämässä taakseni isänmaani armaat äidinkasvot ja siirtymässä toisaalle, vieraan heimon pariin. Kauhistuttaa: keskimääräistä huomattavasti parempi elämäntilanne ja kaikki tutut ja turvalliset, arkiset asiat saavat minut empimään lähtöni kanssa. Onneksi peruuttaminen on myöhäistä - haluan kuitenkin oppia uusia asioita ja nähdä muutakin maailmaa kuin junan ikkunan takana vilistävät metsät matkalla opiskelupaikkakunnalle. Tiedän, että jos pärjään ulkomailla, selviän palattuani täälläkin mistä tahansa. Ongelma onkin tuo kohtalokas "jos": mitä tapahtuu, jos en pärjääkään? Kuinka suuri keskeyttämisprosentti vaihtoonlähtijöiden keskuudessa vallitsee? Jonkun on sekin tilasto täytettävä.

Täytyy pyytää, ettei kv-tutor-ystäväni enää kertoisi minulle kauhujuttuja Suomeen tulleiden vaihtareiden kohtaamista ongelmatilanteista. Ne ovat hurjan kiinnostavia, mutta eivät auta alati kasvavan paniikin suossa räpiköivää Marsua.

Kun keskittymiskyky ei riitä

Kv-palvelujen täti kirjoitti, että vaihtoehtoinen asunto Debrecenistä on hyvä juttu, eikä kellään pitäisi siinä päässäkään olla mitään sitä vastaan. Nyt pitää siis vain tehdä vuokrasopimus asunnon omistajan kanssa ja ilmoittaa Kelalle, että tarvitsen ulkomaan asumistukea. Hyvin yksinkertaisia asioita, mutta viime päivinä olen lopulta onnistunut uppoamaan johonkin ihmeelliseen vaaleanpunaiseen tilaan, jossa yli käsivarren mitan päässä olevat asiat ovat liian kaukana ja liian monimutkaisia hoidettaviksi. Ehkä ensi viikolla sitten, kun olen taas ikävöintietäisyydellä elämäntilanteestani.

Kämppikselle pitää muistaa viestittää ja kysyä tärkeitä vuokra-asioita ja kertoa vähemmän tärkeitä - esimerkiksi siitä kokemuksesta, kun palasin joululomalta ja postilaatikko oli tupaten täynnä toisen kämppikseni sanomalehtiä, jonka tilauksen hän tapansa mukaan hajamielisenä oli unohtanut keskeyttää (toisaalta nyt on sitten sanomalehti erinäisten aamu-, iltapäivä- ja iltahetkien ilona).