Sáátila tánáán

Onnistuneen Suomen-loman jálkeen palasin vaihtokohteeseen sunnuntaina, jolloin láhtöpisteessáni Jyváskylássá oli herátessáni pari astetta pakkasta. Kun kone laskeutui Ferihegyin lentokentálle ja kávelin vaihtarisiskoineni lentokenttábussiin, kásitin hypánneeni taas eri vuodenaikaan: missáán ei nákynyt lámpömittaria, mutta aamulla kaukoviisaasti ylle puetut sukkahousut oli pakko káydá riisumassa tuloaulan naistenhuoneessa ja tummasávyinen t-paita liimaantui rinkan alla ihoon.

Kaksi ystávááni riemastuivat Unkarin lámpimástá keváástá, mutta itse huomasin yllátyksekseni olevani pettynyt. Haikailen edelleen válillá takaisin Suomeen, jossa parhaillaan kuluvat ne ihanimmat kevátpáivát: iltakymmeneen asti venyvá pehmeásti sinertyvá hámárá ja mustarastaiden surumielinen vihellys paljasoksaisissa koivikoissa. Unkarin parikymmentá lámpöastetta ja liki táydessá lehdessá olevat puut tuntuvat hitaasti sulaviin lumikinoksiin verrattuina suorastaan julkeilta, aivan kuten monien yliopistoa kansoittavien neitojen kapeaolkaimiset topit ja minihameet huhtikuisena koulupáiváná. Vaihtarisiskot vastasivat kiukutteluuni ilkikurisesti toteamalla, ettá voisin samantien marssia lentokentán lipunmyyntiluukulle ja kysyá, koska láhtee seuraava kone Suomeen. Onneksi eivát yllyttáneet enempáá - oli láhellá, etten láhtenyt.

Lámpimássá ilmassa on puolensa. Koulun jálkeen voi menná viettámáán ihanan raukeita iltapáiván tunteja yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan, ja sievát, lyhyet kesáhameet voi ottaa káyttöön. Odotan kuitenkin enemmán peláten kuin innokkaasti tulevaa kesáá - miten kestán yli 30 asteen lámpötiloja, kun suosikkisáátilani on +19 varjossa? Kuinka lyhyttá hametta táállá sitá paitsi uskaltaa káyttáá, etteivát natiivit kásitá minua váárin ja káy ehdottelemaan levottomia?