Saako kaukoviisaudesta aikuispisteitä?

Tänään iski pakokauhu: asukastoimistoon oli ilmoittamatta, että aion muuttaa väliaikaisesti pois ja säilyttää asumisoikeuteni. Ilmoitus on tehtävä "viimeistään yksi täysi kalenterikuukausi ennen ilmoitettua lähtöpäivää" - eli, näin ainakin järkeilin, viimeistään huomenna. Laitoin ilmoituskaavakkeen ja todistusjäljennöksen kirjekuoreen - huomatkaa kuinka aikuismaista, olin sentään hankkinut molemmat paperit haltuuni hyvissä ajoin! - ja kiikutin kuoren postiin samalla, kun hain itselleni osoitteenmuutoslomakkeen. Nyt toivon, ettei Suomen Posti petä odotuksiani: ensimmäisen luokan kirjeistä 90% pääsee perille seuraavana arkipäivänä, jos ne jätetään toimipaikkoihin ennen klo 17:ää.

Olen yhä tyytyväisempi siitä, että aloin järjestää vaihtoasioitani hyvissä ajoin, muuten nyt olisi hirveä paniikki. Panikoinnin sijaan voin keskittyä vaikka mihin hauskaan - esimerkiksi junamatkailuun ja viime hetken hankintoihin, joihin tänäänkin meni rahaa liki 15 euroa. *huok*

Lisälaitteita ostamassa

Oletteko koskaan tavanneet kodinkoneliikkeessä naismyyjää? En minäkään! Ehkä kodinkonemyyjän virka on jonkinlainen suojatyöpaikka niille teknoleluihin hurahtaneille nörttipojille, joiden motivaatio ei riitä jatko-opiskeluun. Nuo vikkelät metroseksuaalit vipeltävät hyllyjen välissä ja tietävät kaikesta kaiken. Heillä on näpsäkkä kampaus ja ruma liikkeen väreihin soinnutettu solmio, ja heidän kutsumanimensä on kirjoitettu ISOILLA KIRJAIMILLA pieneen nimilappuun, joka roikkuu työpuseron vasemmassa rintataskussa. (Alakoulussa lapsille laitetaan usein kaulaan nimilappu, jossa heidän nimensä lukee ISOILLA KIRJAIMILLA, jotta heidät voi helposti palauttaa oikeaan paikkaan, mikäli he sattuvat harhautumaan.)

Tänään vietin aikaani eräässä uudehkossa kodinelektroniikkamyymälässä. Löysin melko nopeasti etsimäni hyllyn ja jäin tähyilemään toiveikkaasti ympärilleni asiakaspalvelua saadakseni. Ohi pyyhälsi muutama kiireisen näköinen miesmyyjä, jotka vilkaisivat minua välinpitämättömästi. Viiden minuutin tuloksettoman tähyilyn jälkeen sisareni ehdotti, että repisin mallilaitteen irti esittelytelineestä - ellei kukaan siinä vaiheessa ilmaantuisi palvelemaan, voisin kävellä laite kainalossani ulos kaupasta. Kaiken kaikkiaan alkoi näyttää siltä, että kaikki myyjät olivat lähteneet yhtä aikaa ruokatauolle ja päättäneet jättää asiakkaat kauppaan oman onnensa nojaan.

Lopulta se kaikkein ärsyttävimmän näköinen joustava-askelinen metroseksuaali kipitti käytävää niin likeltä, ettei hän voinut välttää katsekontaktiani ja sain hänet nalkkiin. "Olsittekste jotai apuu tarvinnu?" hän tiedusteli. Mietin, pitäisikö minun alkaa itkeä onnesta, kun joku alan guruista vihdoin alentuu puhumaan minulle. Selitin asiani ja odotin reaktiota. Myyjä tuijotti minua kuin olisin jotenkin jälkeenjäänyt. Minua alkoi ärsyttää. Käskin myyjää tekemään jotain, pitämään myyntipuheensa ja osoittamaan palvelualttiutta. Mies melkein hymyili ja piti sitten ulkoaopetellun esitelmän tiedustelemani laitteen teknisistä ominaisuuksista. Kiitin ja sanoin ostavani laitteen.

Mies kirjoitti minulle lapun, jonka kanssa menin kassalle, joka otti rahani ja antoi tilalle toisen lapun. Sen kanssa menin liikkeen eteiseen, jossa oli vielä yksi mies, joka otti lappuni ja antoi minulle laitteen, tällä kertaa pahvilaatikkoon pakattuna. (Neuvostoliitossa oli kuulemma tuollaisia kauppoja, joisa kaikki jonotetaan kolmeen kertaan. Hassua.)

Nyt minulla siis on vielä yksi uusi tekninen härveli otettavaksi mukaan itäblokkiin (jos en saa siitä tarpeekseni jo koto-Suomessa asioidessani tuossa kyseisessä liikkeessä). Toivottavasti unkarilainen sähkö on samaa kuin meillä ja pistorasiat kelvollisia, muutoin pitää hankkia vielä lisää laitteistoa.

Elektro-motorisia vaikeuksia

Joulu on mennyt. Kv-palvelun yhdyshenkilö, hyvin mukava nainen, oli lähettänyt sähköpostia: piti kertoa, kenen kanssa haluan asua Debrecenin yliopiston asuntolassa. En nimittäin ollut kertonut kenellekään, että minulla on jo paikka, huone unkarinopettajani omistamassa asunnossa. Lähetin kohteliaan kieltäytymisen sähköpostilla - toivon kovasti, että se on mennyt perille, juhlapyhät ovat tehneet jotakin kauheaa Orava-Postille. Tänään se kuitenkin on toiminut todistettavasti jo kaksi kertaa, eli ehkä tämä taas tästä.

Olin myös hyvin näppärä ja tekninen tässä päivänä muutamana. Kilroy Travlesin täti oli viestittänyt matkalippuvastaavalleni, joka lähetti minulle kiireisen sähköpostin: Kilroy halusi kopion opiskelijakortistani johonkin saatanalliseen tarkoitukseen (oikeasti ne siis laativat minulle ISIC-kortin). Koetin skannata kortin perheen tasoskannerilla, joka hyvistä yrityksistäni huolimatta kieltäytyi yhteistyöstä. Koska laitteisto-ongelmat eivät juuri sillä hetkellä kiehtoneet, minun oli keksittävä jokin muu ratkaisu. Onneksi se ei ollut edes vaikeata, onhan nykyteknologia saavuttanut minut jo monelta suunnalta: otin esiin Tosi Hienon Digitaali-Kamerani, jolla otetuista kuvista tuli loppujen lopuksi paljon parempilaatuisia kuin mitä tuo halpa skanneri olisi ikinä saanut aikaan. Tervettä itseluottamusta uhkuen postitin kuvat liitetiedostoina Kilroy Travelsin tädille.

Hyvin yksinkertaista ja etuoikeutettua. Kaikkea sitä joutuu tekemään yhden ulkomaille lähdön takia. Tämän vuoksi siis en ole aiemmin matkustanut mihinkään.

Tässä yhteydessä haluan kiittää kaikkia
digikamerani ostopäätökseen vaikuttaneita tahoja yhdessä ja erikseen.
Tunnistanette itsenne. Säästitte minut ankealta pyöräretkeltä kymmenen asteen
pakkasessa kaupunginkirjaston valokopiokoneen luo. Kiitos.

Nyt takaisin esseen pariin.

Ihminen on sitä mitä hän syö

Perheemme historian ensimmäinen oikea joulukinkku mahtui uuniin vain hädin tuskin. Onneksi siitä ei maksettu mitään. Jo ennestäänkin epävarma lihansyöntitaipumukseni alkaa kallistua yhä lähemmäs vegaaniutta. Lisäksi olen päättänyt, että isona en vietä joulua ja lahjoitan lahjarahat Pelastusarmeijalle.

Jääkaapissa taitaa vielä olla jäljellä niitä taannoisia tryffeleitä.

Suuri askel pikku töppöjaloille

Tänään olen syönyt Tarzanin tryffeleitä ja joulupipareita, soittanut yhden 12-minuuttisen naurupuhelun ja luonut itselleni blogin. Näistä toimista mikään ei ole suuresti edistänyt kasvuani ihmisenä, mutta nyt minulla on julkaisukanava kaikille niille ajatuksille, jotka muuten jäisivät risteilemään vain oman pikku aivokuoreni pinnalle.

Lisäksi kaikki ystäväni voivat nyt seurata vaiheitani Internetistä missä ikinä kuljenkin, mikä on loistavaa, olenhan tunnetusti kovin vikkelä liikkeissäni. Tänään täällä, huomenna Nakkilassa!

Tarkoitus on siis kartoittaa päänsisäistä tilaani ennen vaihtoonlähtöä, vaihdon aikana ja sen jälkeen - edellyttäen siis, että tällainen maailman silmille avoin viestintämuoto sopii sulkeutuneelle luonteelleni (hymiö). Nyt ne teistä, jotka ovat innokkaina odottaneet pääsevänsä hengentuotteideni ääreen - tässä niitä on, mustaa valkoisella (eiku... hát, värimaailma on vielä hiukan haussa).

Yllättyikö muuten kukaan oikeasti tuosta vaaleanpunaisesta taustasta?