Ensimmáinen vitsaus

Jos joku olisi huomannut kertoa ajoissa, ettá aikaiseen kevááseen kuuluu kaikkien kukkien ohella tuskastuttavan paljon omituisia hyönteisiá, olisin saattanut harkita vaihtoonláhtemistá vielá hieman tarkemmin.

Ensimmáisen leppákertun náin jo ennen páásiáistá Bólyai-kadun varrella olevan talon rauta-aidassa. Perhosiakin nákyi jo maaliskuussa, ja sateen jálkeen kastemadot nousivat asfaltille (niitá ajavat táállá samanlaiset, ihmisjárjelle kásittámáttömát mielihalut kuin Suomessa). Olen tottunut hyttysiin ja kárpásiin ja jopa siihen, ettá puista putoilee hiuksiini tunnistamattomien ötököiden toukkia (tosin yleensá Suomessa tátá ei tapahdu vielá huhtikuussa). Voin tietyissá olosuhteissa jopa váliaikaisesti eláá sen kanssa, ettá huoneisiin tulee hámáhákkejá tai muita monijalkaisia vilistájiá.

Mutta turilaisiin en totu milláán. Námá ruskeat kovakuoriaiset ovat aerodynaamisilta ominaisuuksiltaan kuin lentáviá tulitikkurasioita - ja liki samankokoisia. Turilaat pitávát valosta, joten jos illalla avaa ikkunan huoneessa, jonka lampussa on valo, saa varmasti pian seurakseen ei-toivottuja, sinne tánne juopuneesti surisevia, valtavia otuksia. Hámárállá ei kannata pitáá valkoista t-paitaa, vaaleat hiukset kannattaa piilottaa, eiká sittenkáán voi olla varma, ettá válttyisi turilaiden niveljalkojen tiukalta tarttumaotteelta. Kuolleita hyönteisiá lojuu kaikkialla jalkakáytávillá, ja pienemmát kárpáset káyvát ruokailemassa niiden jáánnöksillá. Selálleen pudonneet turilaat heiluttelevat raajojaan irvokkaasti ja heráttávát ohi kulkevassa hyönteiskauhuisessa Marsussa epámááráistá sááliá ja valtavaa inhoa.

Joka neljás vuosi tapahtuu kuulemma valtava turilasinvaasio, jolloin joka paikka suorastaan tulvii kovakuoriaisia. Mitá se káytánnössá tarkoittaa, en tiedá - taivasta ei náy, bussit eivát kulje, lentokoneet törmáilevát toisiinsa Unkarin ilmatilassa? Toivottavasti niin ei káy tállá kertaa. Láhettákáá minulle mehiláishoitajan hattu, ettá voin taas kirjoittaa kirjeitá puun alla.

Sáátila tánáán

Onnistuneen Suomen-loman jálkeen palasin vaihtokohteeseen sunnuntaina, jolloin láhtöpisteessáni Jyváskylássá oli herátessáni pari astetta pakkasta. Kun kone laskeutui Ferihegyin lentokentálle ja kávelin vaihtarisiskoineni lentokenttábussiin, kásitin hypánneeni taas eri vuodenaikaan: missáán ei nákynyt lámpömittaria, mutta aamulla kaukoviisaasti ylle puetut sukkahousut oli pakko káydá riisumassa tuloaulan naistenhuoneessa ja tummasávyinen t-paita liimaantui rinkan alla ihoon.

Kaksi ystávááni riemastuivat Unkarin lámpimástá keváástá, mutta itse huomasin yllátyksekseni olevani pettynyt. Haikailen edelleen válillá takaisin Suomeen, jossa parhaillaan kuluvat ne ihanimmat kevátpáivát: iltakymmeneen asti venyvá pehmeásti sinertyvá hámárá ja mustarastaiden surumielinen vihellys paljasoksaisissa koivikoissa. Unkarin parikymmentá lámpöastetta ja liki táydessá lehdessá olevat puut tuntuvat hitaasti sulaviin lumikinoksiin verrattuina suorastaan julkeilta, aivan kuten monien yliopistoa kansoittavien neitojen kapeaolkaimiset topit ja minihameet huhtikuisena koulupáiváná. Vaihtarisiskot vastasivat kiukutteluuni ilkikurisesti toteamalla, ettá voisin samantien marssia lentokentán lipunmyyntiluukulle ja kysyá, koska láhtee seuraava kone Suomeen. Onneksi eivát yllyttáneet enempáá - oli láhellá, etten láhtenyt.

Lámpimássá ilmassa on puolensa. Koulun jálkeen voi menná viettámáán ihanan raukeita iltapáiván tunteja yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan, ja sievát, lyhyet kesáhameet voi ottaa káyttöön. Odotan kuitenkin enemmán peláten kuin innokkaasti tulevaa kesáá - miten kestán yli 30 asteen lámpötiloja, kun suosikkisáátilani on +19 varjossa? Kuinka lyhyttá hametta táállá sitá paitsi uskaltaa káyttáá, etteivát natiivit kásitá minua váárin ja káy ehdottelemaan levottomia?

Kulttuurishokki, osa 2

Suomessa linja-autonkujettajat ymmärtävät suomea. Valoisaa riittää liki iltayhdeksään. Kaupoissa myydään laktoosittomia tuotteita ja monessa paketissa on merkintä "vähäsuolainen". Päivittäin ilmestyy useita sanomalehtiä, joiden sarjakuvasivuilta löytyy Viivi ja Wagner. Ymmärrän mitä puhutaan. Eikä kerjäläisiä juuri näy.

Suomessa on kylmä. Maassa on puoli metriä loskaa, eikä kevättä kuulu. Dr. Oetkerin hedelmämysliä ei löydä kaupasta, Jogobellan ihanan täyteläisestä hedelmäjogurtista puhumattakaan. Matkustaminen on kallista, ruoka on kallista, elokuviin meneminen tai ulkona syöminen on tolkuttoman kallista (toisaalta juomarahaa ei tarvitse jättää). Ihmiset kulkevat kadulla vihaisina (suomalaiset ovat sikäli omituista väkeä, että eivät tajua asuvansa kotona).

On ihanaa tavata tärkeitä ihmisiä ja juoda maitoa pitkästä aikaa. Ymmärrän nyt selvästi, miksi muualla on hyvä, mutta kotona paras - ja samalla suhtaudun kaikkeen täällä toisella tavalla kuin ennen. Ehkä tämä on nyt sitä matkailun tuomaa kykyä ottaa asioihin etäisyyttä ja olla suhtautumatta kaikkeen itsestäänselvyytenä. Huomaan olevani kiitollinen siitä, että ymmärrän tienvarsimainokset ilman sanakirjan tai vaihtarisiskon apua ja että voin huoletta mennä pankkiin toimittamaan asioitani tarvitsematta pelätä lyövänsä päänsä hajalle kielimuuriin. Toivon, että Suomen-vierailun jälkeen osaan ottaa kaiken irti jäljellä olevasta vaihtoajasta - ja toivon, että saisin jotenkin säilytettyä tämän uuden näkökulman vielä palattuani lopullisesti Suomeen.

Lempipaikkoja

Vietin eilen hauskan páiván vaihtarisiskojeni kanssa. Matkustimme bussilla Egeriin, joka on kaunis pieni kaupunki runsaan kahden tunnin bussimatkan páássá Debrecenistá. Kapeat kivetyt kadut, kauniit vanhat rakennukset ja pikkuruiset kaupat varmistivat, ettá Eger on suosikkini táhán asti tapaamistani kaupungeista (vaikka Nakkilan asemaa henkisená kotinani ei mikáán ulkomaan paikkakunta pystyne ikiná horjuttamaan).

Historiallisesti ajatellen Eger on myös varsin kiinnostava náhtávyys: 1500-luvulla turkkilaiset valloittajat pysáytti juuri Egerin linnaa puolustanut urhea unkarilainen armeija. Muistona turkkilaiselta ajalta kaupungissa on vanha ja ránsistynyt minareetti, joka nykyisin toimii matkailunáhtávyytená ja vetáá paikalle paljon vákeá. Lievásti korkean- ja ahtaanpaikankammoisena kilttiná vaihtarina en láhtenyt kapuamaan huipulle, mutta linnoituksen kávelin lápi ja ostin pakolliset suloiset matkamuistot kaupungin kásityöpuodista. Lisáksi sain varsin oivallisia vinkkejá tulevan yksiökopperoni sisustukseen lounastamiseen káytetystá, vaihtarisiskon kámppiksen suosittelemasta letturavintolasta.

Matkustaminen on hauskaa. Bussin ikkunasta nákee niin paljon sellaista, mitá kotona ei náe, varsinkin Unkarissa, jossa infrastruktuuri on kehittymátöntá ja páátiet kulkevat usein kaupunkien lápi. On hassua, ettá kalliimpi menolippu ei válttámáttá takaa tasokkaampia tai mielenkiintoisempia maisemia: junan ikkunasta nákee láhinná ratapihoja ja pustaa. Erityisen huonot maisemat tarjoaa lentokone, jossa ikkunat ovat pienet ja niistá on iloa vain ikkunapaikalla istujalle. Támánkin vuoksi lentáminen on ihan tyhmáá. Joskus pitáá kuitenkin kársiá páástákseen miellyttáváán lopputulokseen: torstaina láhtee Budapestistá lentokone, jonka kyydissá Marsu páásee Suomeen viettámáán kahden viikon páásiáislomaansa. Náin omituista vaihtarikáyttáytymistá en pysty selittámáán milláán muulla kuin korkeintaan kollektiivisella koti-ikávállá - láhteehán samalla koneella kotilomalle myös kaksi vaihtarisiskoa. (Kiitámme halpalentoyhtiöitá, jotka tuovat edullisen lentámisen kaikkien köyhien opiskelijoiden pikkutassujen ulottuville.)