Kulttuurishokki, osa 1

Unkarilainen ortografia ei tunne kirjainta, jota suomen kielessá káytetáán etisen a:n merkkiná ja jossa kirjaimen páállá on kaksi pistettá. Mainitun merkin tilalla náppáimistössá on pitkáá a-áánnettá tarkoittava á-merkki. Káyttákáá mielikuvitustanne.

Unkarilainen byrokratia on jotakin aivan járjetöntá. Vaihtaria pompotellaan huoneesta ja kerroksesta toiseen, kolmanteen ja neljánteen, eiká kukaan oikeasti tiedá, miten kaiken pitáisi tapahtua ja mitá papereita mainittu vaihtari tarvitsee esimerkiksi opiskelijakortin hankkimiseen. Onneksi yliopisto sentáán tarjoaa vaihto-opiskelijoille tutorit, paikallista elámáá paremmin tuntevat opiskelija-avustajat. Jopa minulla on siis toivoa saada kaikki toimimaan jossakin vaiheessa.

Unkarilainen - tai pitáisi kai sanoa debreceniláinen - liikennekulttuuri on aika mystistá. Autoilijoilla on aika mielenkiintoisia nákemyksiá liikennesáánnöistá. Eilen sain ensikosketukseni unkarilaiseen autoilijaan, kun kaksi nuortamiestá kuljettivat minut ja matkatavarani rautatieasemalta asunnolleni. Tuntivauhti oli koko ajan keskimáárin 80 kilometriá ja kaarteissa olin koko ajan litistyá matkalaukkuni ja auton takaoven váliin. Tuning ei kai ole ihan tuntematon kásite táállákáán - pikkuruisen Hondan takalaseissa oli yönmustat tummennukset ja takakontti niin táynná áánentoistoa, ettá selkáreppuni mahtui subbarin viereen vain hádin tuskin.

Muistuttakaa, ettá kerron teille joskus unkarilaisten kauppakáyttáytymisestá ja wc-kulttuurista. Tállá kertaa on vain todettava, ettá maassa maan tavalla ja niin edelleen - támá klisee taitaa tulla surullisen tutuksi pikku hiljaa. Ellen sitten totu táhán (vielá pelottavampaa). Argh!